Maatalouden kullankalleus?

Juhana Vartiainen kirjoitti kolumnin Kullankallis maataloutemme, joka on luettavissa Maaseutumediasta http://www.maaseutumedia.fi/juhana-vartiaisen-kolumni-kullankallis-maataloutemme/

En aio haastaa Vartiaista taloustieteen saralla. Haluan kuitenkin laajentaa keskustelua muutamalla näkökulmalla.

Lähtökohtaisesti on arvovalinta, käytämmekö kotimaassa tuotettuja elintarvikkeita vai ostammeko ruokamme maailman markkinoilta. Epäilemättä rahamme riittävät kumpaan vain. Osaltaan ratkaisu vaikuttaa kuitenkin globaaliin ruokajärjestelmään. Meillä tietoisesti tuottamatta jätetty ruoka on vääjäämättä pois muiden, todennäköisesti maailman köyhimpien ruokapöydästä. Asia vielä kärjistyy, jos huomioidaan vesijalanjälki. Suomi on ainoita maatalousmaita, jossa vettä pyritään johtamaan pelloilta pois. Sadanta on haihduntaa suurempaa, näin muualla välttämätöntä keinokastelua tarvitaan vähän, jos lainkaan. Suomalaisen ruoan vesijalanjälki suhteessa käytettävissä oleviin vesivaroihin on olematon.

Euroopan komission arvion mukaan maailman ruoan tarve kaksinkertaistuu vuoteen 2050 mennessä.  Haluammeko olla kiihdyttämässä nähtävissä olevaa ruoka- ja vesipulaa vai kannammeko vastuumme tuottamalla omaa kulutusta vastaavan ruokamäärän itse?

Toinen Vartiaiselta huomaamatta jäävä asia on meidän lähes aukoton ruokaturva. Ruoantuottajille se on kaksiteräinen miekka. Jokainen maailmalla turistiripulin kokenut ymmärtää, kuinka tärkeä asia puhdas, hygieninen ja virheetön ruoka on. Kääntöpuoli asiassa on se, että virheetöntä tuotetta vastaan on mahdotonta kilpailla perinteisesti mitattavalla laadulla. Kelvotonta tuotetta ei voi myydä. Kilpailuasetelmasta johtuen Suomessa myydäänkin priimaa kelvottomalla hinnalla. Tämä näkyy maatilojen ja osin myös jalostavan teollisuuden tuloksessa.

Jos kotimainen maataloustuotanto ei olisi kirittämässä laatua, epäilen, voisimmeko säilyttää nykyisenkaltaisen elintarviketurvan tason.

EU:n yhteisen maatalouspolitiikan (YMP) tavoitteet ovat olleet maatalouden omavaraisuus, viljelijöiden elintason varmistaminen sekä kohtuuhintaisten ja turvallisten elintarvikkeiden takaaminen kuluttajille. Nykyiselle ohjelmakaudelle tavoitteisiin on lisätty ympäristön ja eläinten hyvinvoinnin turvaaminen sekä elintarviketurvallisuus.

Politiikan toteuttamisessa perusteltu vaatimus on ollut, että maksetut maataloustuet alentavat tuottajahintoja. Koska tämä on ollut harjoitetun politiikan ydin, on se paljolti hyväksytty myös tuottajien keskuudessa.

Maataloustukien kääntöpuoli on niiden aiheuttama viljelymaan ja tuotantopanosten hintojen nousu. Tätä kehitystä me viljelijät emme ole pystyneet torjumaan.

Viljelijän tili lyhenee tukien seurauksena molemmista päistä, niin tuottojen kuin kulujen kautta. Hintojen vääristymä johtaa myös Vartiaisen mainitsemaan negatiiviseen maatalouden tuottojen ja kulujen arvon suhteeseen.

Vartiaisen mukaan ”työllisyyshän on kansantaloudellinen kustannus, ei hyöty”. En rohkene kääntää lausetta työttömyyden kansantaloudelliseksi hyödyksi, mutta nostan esille työvoiman kohtaanto-ongelman. Vaikka työvoimapula lieneekin totta osassa maata ja osassa toimialoja, rohkenen epäillä nykyisistä viljelijöistä ratkaisua ongelmaan. Osaaminen ja vaatimukset, työvoiman ja työn sijainti ovat liian kaukana toisistaan.

Suuruuden ekonomiasta maataloustuotannossa olen täsmälleen päinvastaista mieltä Vartiaisen kanssa. Perheviljelmällä on aivan mahtavat mahdollisuudet tuottaa kannattavasti, kunhan vain löytää oikean lisäarvon tuotteeseensa. Minulle tuo lisäarvo on löytynyt luomun, erikoistuotteen ja suoramyynnin yhdistelmästä. Suuressa mitassa tämä ei olisi mahdollista.

Ruokajärjestelmä tarvitsee toki tehokkuutta, mutta Suomen peltolohkojen koolla ei ole mahdollista päästä suurten maataloustuottajamaiden tehokkuuteen. Kilpailukyky täytyy turvata muilla keinoin.

Mielestäni Suomessa tulisi keskittyä korkean lisäarvon erikoistuotteisiin, joille maailmalta löytyy markkinat. Luomu2020-tavoite on oikean suuntainen. Esimerkiksi Kiinassa luomutuotteiden hinnat ovat parhaimmillaan viisinkertaiset tavanomaisiin verraten. Ruokaturvasta ollaan valmiita maksamaan.

Tavoitteen lisäksi tarvitaan vientiponnisteluja. Silläkin saralla työtä jo tehdään Finnpron Food from Finland-ohjelman muodossa. Kalliin erikoistuotannon vienti (ja siinä sivussä väistämätön bulkin tuonti) ylläpitää huoltovarmuuden ohella myös viljelyosaamisen.

Olen päässyt tutustumaan Etelä-Afrikan pienviljelyn kehittämiseen. Tuotannon käynnistäminen uudelleen rotusorron katkaistua viljelyn osaamisketjun, on äärettömän vaikeaa. Viljelykulttuuri on kaikkein suurin ja arvokkain ylisukupolvinen tuotannon tekijä. Sitä tulee vaalia huolella.

Advertisements
Maatalouden kullankalleus?

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s